Okay, I’m off to Copenhagen. I’ll be back in a week. Have fun!

Two years ago I wrote this. It was after a fight of sorts. I remember anger and fear, but no tears—that was what the writing was for. It isn’t exactly “true,” but it’s not fiction either. How can you edit your own life?

I’ve been going through old journals and notes and unfinished stories all fall. It’s been fun, but not as productive for my writing as I had hoped. I guess somehow I’d hoped there would have been more to salvage.

I’ve been taking notes for over a year now. Unfortunately, that’s all they are, notes, and they don’t seem to be writing themselves, lying, as they are, in a cardboard folder on my desk. And, unlike some, I am currently feeling very blocked.

Oh, well. Tomorrow we go see the apartment. Wish us luck. I’ve always wanted to live in Helsinki Rock City.

Yesterday a friend of mine called with an apartment tip. Three bedrooms and a large living room and kitchen. 1000 euros for 80 square meters in Kallio. And the place has just been remodeled. Markku, Karkki, and I will go look at it on Monday.

If this works out, I won’t have to rely on plan B, finding myself a sugarmama. Read more

Näin unta viime yönä Lapin kartasta, jolta löytyi seitsemän paikannimeä, jossa esiintyi sana “suhde”. Ala-Suhteen, Ihmissuhdejärven ja Suhde-joen lisäksi oli Suhde- ja Ihmissuhde-nimisiä kyliä kumpiakin kaksi.

The first thing I noticed about Poetry.com was the contest that features big cash prizes. Entry is free, so I couldn’t figure out where the award money comes from? Reading through the FAQ, I spotted the question: “Where can I buy the anthology with my poem in it?” It must be like the Who’s Who books that are made explicitly to sell to those who are included in them.

It’s not a bad pitch, though. Wouldn’t you buy a book that had your poem in it?

Matt notes the similarities of newspaper clippings and blogging. My American grandmother not only includes oddly random articles in her letters, she used to collect about a week’s worth of clippings and then share them with my grandfather. Unfortunately Grandpa never seemed to appreciate her efforts. He was pretty grumpy, at least when I knew him.

Here’s an article my grandma once had me scan in and send to my parents in Finland.

PS. I donated. Have you?

A cross between a travel diary and a personal essay on poverty, Down and Out in Paris and London tells of 30-year-old George Orwell’s experiences of poverty. It’s almost absurd how familiar Orwell’s experiences are to me. Looking back at my own times of being broke, I can’t help but laugh at how strongly I actually felt “poor.” Read more

Lähdemme tänä iltana Markun ja Eemelin kanssa Märjamaalle pidennettyä viikonloppua viettämään. Palaamme sunnuntaina mellakoiden rauhoituttua. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Just as I was about to go in, I turned around, walked back to her, and kissed her on the lips. They felt fuller than I remembered. Read more

Joku sentään noteerasi Fathom thisin ilmestymisen Blogilistaan. Olen tosin yrittänyt välttää Suodattimen nimen liittämistä tähän blogiin, koska tämä on ennemmin haircut-kirjoittelua kuin Suodattimen jatke. Ja olisihan se helpompi kylpeä sen toisen “legendaarisen blogin” loisteessa kuin joutua kilpailemaan paikastaan auringossa. Tämä peli top-listan herruudesta on raakaa, Henry—älä luulekaan, etten ole sitä jo pannut merkille. (Olo on kuin olisin palannut entisille kotikulmilleni vain huomatakseni, että ajat ovat muuttuneet, ja että katuja hallitsevat nyt akateemisesti kypsytetyt jengipomot, joiden sanat ovat konekiväärin tulta ja linkit kultaa. Missä ovat kaikki vanhat tietsikoista innostuvat uusmeedikot? Jotain tuttuja vielä onneksi on.)

Kielen valinnan kanssa uin taas jotenkin vastavirtaan. Englanti on äidinkieleni ja sillä mieluiten kirjoitankin. Mutta siihen aikaan kun kirjoitin Suodatinta, oli täysi työ ja tuska saada ystävät ja sukulaiset edes käymään saitilla, saatika saada heidät vielä lukemaan sitä englanniksi.

Silloin valitsin paikallisuuden yli mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia ja linkkejä suuren maailman (tai ylipäätänsä kenenkään muiden) bloggaajien kanssa. Nyt taas olisi suomenkielinen blogiyhteisö, jonka kanssa vääntää ja vipeltää, mutta kirjoitankin englanniksi. Marginalisoin itseni jälleen. En tiedä, missä on vika. (Tai ehkä tiedänkin: yhdys sanat ja pilkku, virheet, on niissä tarpeeksi syytä välttää koko suomen kieltä.)

Mietin nyt, oliko tällä merkinnällä mitään virkaa. Ehkäpä ei; tämä taisi kallistua lähinnä interblogisen diskurssin puoleen. Vaan Jarno: taitaa silti olla vähän liikaa pyydettyä—edes parempien hakutulosten nojalla—vaatia bloggaajia julkaisemaan vain sellaista, joka parantaa lukijoiden elämää. Kissakuvien päällehän koko internet on rakennettu.

PS. Saas muuten nähdä kuinka kauan sitä jaksaa italisoida kirjojen ja saittien nimiä. Kivaltahan se näyttää, mutta käsin koodamisen vaivan lisäksi se tuntuu jotenkin… teennäiseltä.

Jos on kompulsiivinen ja vähän hölmö, niin tekee niin kuin minä, ja aloittaa Päivän pamaus -listan käyttämisen tilaamalla kaikki mahdolliset blogit (sillä niitähän voi sitten myähemmin karsia). Tämä on huono idea. Karsiminen vaatii oikeasti työtä—se ei siis käy noin kevyen surffailun ja naljailun ohella.

Jos valitsee kuitenkin tämän kivikkoisemman tien, kannattaa Pamaus-listan karsimiseksi kehittää tietyt säännöt, joiden avulla päättää mahdollisimman tehokkaasti haluaako blogia seurata. Tässä ovat minun sääntöni.

1. Sietääkö blogia katsoa? Jos blogin ulkoasu on niin, höm, inspiroitunut, ettei tekstiä pysty lukemaan, kannattaa blogi jättää tilaamatta. Samoin jos ulkoasu on niin a) tylsä tai b) sietämättömän ruma, ettet kykene sivua avaamaan ilman naaman vääntymistä pakkoirvistykseen.
2. Sisältääkö blogi vaihtelevan pituisia merkintöjä? Tämän huomaaminen oli minulle hienoinen yllätys. Olisin luullut, että pitkät ja hartaasti kirjoitetut päivittäiset merkinnät olisivat blogien mieluisinta antia, mutta ei. Jotain vikaa blogissa on pakko olla, jos tekstiä kertyy joka päivä yli 1500 sanaa.
3. Vastaako bloggaaja itsestään kertoviin kyselyihin? Jos kyllä, voi peruutuksen tehdä huoletta. Sääntöön on tietenkin poikkeuksia, mutta tehokkaasti tämä sääntö ainakin toimii. Kyseilyissä ja quizeissa ei ole mitään vikaa, ne ovat varmasti hyvin mielenkiintoista ja valaisevaa puuhaa. Ehkä jopa terapeuttisiakin. Minua ne eivät kuitenkaan kiinnosta—ellen jo tunne blogia tai sen kirjoittajaa entuudestaan (missä tapauksessa tuskin joutuisin miettimään blogin peruuttamista näillä kriteereillä ollenkaan).

Kas noin, johan Pamaus-listasta tuli käyttökelpoinen. Mutta sanokaahan: onko epäeettistä tilata omaa blogiaan? Koska kyllähän nyt omaa blogia lukee, eiks nii?

Yes, I have visited Suicide Girls once or twice, but no, this is not me.

This is me, on the right, with two diabolos. The picture was taken by my Mom this spring in the parking lot of Elexa’s old circus school in Lahti.

And yes, that is genuine takatukka that I’m sporting. I cut it myself and was very proud of it. Sadly, the mullet’s gone now. Now I just have sort of poofy 80s hair that I try to keep down—or up—with big gobs of wax.

This is strange. It appears that Jorn Barger is missing. Although I’ve never been a reader Jorn’s Robot Wisdom, I’ve always known of him. For those of you who don’t know, Jorn’s the guy who coined the term weblog.

Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen vietin vaihto-oppilasvuoden Kaliforniassa. Vuosi ei ollut minulle helppo: kulttuurishokki yllätti minut täydellisesti, en viihtynyt, ja ymmärsin ensimmäistä kertaa mitä masennus on. Enimmäkseen mietin “oikeaa elämääni” Suomessa. Lihoin vuoden aikana hulppeat 15 kiloa.

Mutta ennen kaikkea tätä, oli matka. Lensin New Yorkiin, josta matkustin bussilla mantereen halki. Olin suunnitellut ensimmäiseksi suuntaavani Richmondiin Virginiaan, jossa näkisin Courtneyn, tytön, johon olin rakastunut edellisenä kesänä Englannissa. Jälkeenpäin ajateltuna on hassua, että luovutin hänen luonaan käymisen niin helposti.

Matka kesti kolme viikkoa. Kirjoitin ylipäätänsä vuoden aikana harmittavan vähän, mutta nämä neljä päivää, aivan matkan alusta, läytyivät vanhasta kovakantisesta muistikirjasta, joka jäi esille viime muuttoni jälkeen. Read more

When I asked about other words besides “vacuum” with two U’s in a row, the one I was thinking of was “continuum.” Janne found two other ones: “menstruum” and “triduum.”

Old news is no news. But is this true with weblogs and web diaries? Recordings of daily happenings rely on timeliness to be of any interest. Other kinds of entries, observations and little stories, probably keep a little longer. Still, it isn’t at all obvious to me whether old entries have any place in weblogs.

Fathom this is for me more than a running report on my life and thoughts. It’s a place to reflect upon and restructure experiences I’ve had and the way I see the world. So for me adding old notes and diaristic entries makes sense. The question is: does it make sense to make them public?

This line of questioning goes awfully close to the quagmire of whether there is any point in keeping a public journal in the first place. It is, inescapably and always, a narcissistic endeavour. But there’s more to it. Writing regularly is something everyone should do. And the pain and pleasure of doing it publicly is an encouragement at the very least.

I just recently heard another very good argument for keeping a weblog that had never occurred to me before—at least not as clearly as it was put to me. A personal weblog allows you to meet amazing people you would never have met otherwise. Perhaps this point was driven home by the fact that the person who told me this was someone amazing I met through her weblog.

As for whether or not putting up old writings is of any interest to anyone, I don’t know. But I’m not gonna let that stop me.