Matkalla Kaliforniaan

Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen vietin vaihto-oppilasvuoden Kaliforniassa. Vuosi ei ollut minulle helppo: kulttuurishokki yllätti minut täydellisesti, en viihtynyt, ja ymmärsin ensimmäistä kertaa mitä masennus on. Enimmäkseen mietin “oikeaa elämääni” Suomessa. Lihoin vuoden aikana hulppeat 15 kiloa.

Mutta ennen kaikkea tätä, oli matka. Lensin New Yorkiin, josta matkustin bussilla mantereen halki. Olin suunnitellut ensimmäiseksi suuntaavani Richmondiin Virginiaan, jossa näkisin Courtneyn, tytön, johon olin rakastunut edellisenä kesänä Englannissa. Jälkeenpäin ajateltuna on hassua, että luovutin hänen luonaan käymisen niin helposti.

Matka kesti kolme viikkoa. Kirjoitin ylipäätänsä vuoden aikana harmittavan vähän, mutta nämä neljä päivää, aivan matkan alusta, läytyivät vanhasta kovakantisesta muistikirjasta, joka jäi esille viime muuttoni jälkeen.

* * *

Pävistä pisin

Maanantai 13.7.1998

Nyt tuli lähtö. Lentokentällä saattamassa Taneli, Tanelin isä, Jyrin koko perhe, Kride ja Axel. Niin ja mun äiti, tietenkin.

Mun 14.15 lento on täynnä ja siirryn kolme tuntia myöhemmälle lennolle. Korvauksia vastaan, tietysti.

Vanhemmat lähtevät ja siirrymme baarin puolelle juomaan kaupungin halvimpia Guinness tuoppeja à 22 markkaa. Kahden jälkeen päässä heittää ja pojat lähtevät. Juon toisen seurueen jättämän drinkin. Kuuntelen Jethro Tullia. Lähtiessäni kysyn baarimikolta mikä drinkki oli. Ginger Ale Whiskey.

Pronto-ravintolan salamipizza on kauheata, mutta muuhun 75 markan lounaslippu ei riitä. Kriden lahjoittama punainen mallu maistuu.

Ostan uusimman Wired-lehden ja luen sitä lennolla. Vieressäni ikkunapaikalla istuu mies, jolla on iso ja komea harmaa parta. Arvaan, että hän on yliopistomiehiä ja myöhemmin selviää, että olin oikeassa. Laskeutuminen oli hyvin epätasainen ja filosofian professori kärsii lentopelosta.

Lento sujuu, elokuva “The Wedding Singer” on hauska, mutta lennon “radiokanavat” toistuvat.

* * *

Hermoilen hirveästi ruisleipääni, jonka sain Axelilta lentokentällä. Sitä ei saisi tuoda maahan. Meidät “pakotettiin” allekirjoittamaan tosi viralliset paperit ettei kukaan tuo mitään kasveja tai ruokaa, jne maahan. Sillä hetkellä minusta tuli salakuljettaja.

Sekoilen passitarkastuksessa ja tarkastaja kuulustelee minua.

Tarkastaja: Miksi sä tuut maahan?

Minä: Mä muutan tänne.

Tarkastaja: Missä olet ollut?

Minä: Suomessa.

Tarkastaja: Mitä teit siellä?

Minä: Mä asuin siellä.

Jne, kunnes hän kysyy “kompakysymyksen”:

Tarkastaja: Missä sä synnyit?

Mä vastaan väärin, kertoen kaupungin missä asuimme silloin. Ei missä sairaala oli. Vähän niinkuin Helsinki-Vantaa akseli.

Pitkän mutta nopean vuodatuksen jälkeen mut “päästetään menemään”. Enää edessäpäin on tulli.

* * *

Kentällä on mielettämästi vartijoita ja tummaihoisia. Minua vaivaa se, että edes välitän seikasta.

Matkalaukkuni kestävät pitkään saapua hihnalle ja minulla on kylmä hiki. Vieressä on tullitarkastus. Mä yritän imeä suomalaista sisua mun Sisupastillista.

Sitten on tullin aika. Kävelen suoraan läpi. Eihän minulla ole tullattavaa. (Hahaa! Huijasin heitä!)

Ihmiset neuvovat heikosti kysyessäni missä Greyhoundin asema on. Ulkona (olen maan alla) on meluisaa, kuuma ja tunkkaista.

Ja on hirveästi tummaihoisia ja poliiseja.

Kuullessani, että Port Authorityyn bussimatka maksaa $12, päätän kulkea halvempaa tapaa. Ilmaisella bussilla pääsee metroasemalle. Metro maksaa puolitoista dollaria. Mutta 40 kilon laukku ei kylläkään auta.

Rahtaan laukkua hädissäni, mutta saavun kuitenkin perille. Metromatka oli tylsä ja se kesti pitkään. Vastapäätäni istui mies, joka luki “Opeta itsellesi Visual Basicia”. Hän nukahti matkalla.

* * *

Ensiksi lähetän laukkuni San Rafaeliin, mutta rikon kenkäni kun iso laukku tarttuu solkeen. Laukun lähettäminen maksaa $104 ja puoli. Paska.

Sekoilen asemalla, koska en tiedä mitä tehdä. Pitää soittaa. Miten pääsen Courtneylle? Kaukopuhelu yleisäpuhelimesta maksaa $2,90 ensimmäisestä kolmesta minuutista. Minulla on seteleitä, vaan ei kolikoita. Missään ei voida vaihtaa niin suurta summaa kolikoiksi. Puhelimet ovat kaikki kolikkopuhelimia.

Ylä- ja alakerrassa on samanmerkkinen kioski. Mutta ravaan kummankin välillä, koska alakerrassa ei ole kolikoita ja puhelinkortit ovat loppuneet. Mutta viihdyn alhaalla. Greyhoundin neuvontatiskillä oleva nainen on mukava ja hänellä on hauska huumorintaju. Hän lupaa aloittaa 15-päivän passini seuraavasta päivästä. Istun alas ja syön reissumiestä ja juon vettä. Tervettä itseironiaa säälin kera: salakuljetettua leipää, josta en erityisemmin pidä, ja vettä, joka on lämmintä.

* * *

Vielä on 13. päivä. Päivä on pitkä. Mietin, että ajaakohan läheinen poliisi minut pois illalliseltani. Ei hän ainakaan.

Kuuma ja rasvainen ravintolakaan ei vaihda rahaa. Tunnen itseni hyvin vieraaksi pikaruokalassa. Alkuasukkaiden Raxi.

Lopulta PIN-koodilla toimiva puhelinkorttini toimii ja saan yhteyttä Jimiin. Hänellä on töitä. En halua mennä sinne. Soitan Kaliforniaan. Parin yrittämisen jälkeen onnistun. Kerron tilanteen ja samalla päätän lähteä Clevelandiin.

Mukavan naisen paikka on kiinni. Enää on yläkerrassa pieni luukku. Jonotan pitkään. Saan tiedon bussista ja passini aloitetaan. Mutta sinä päivänä. Ja päivää on jäljellä 15 minuuttia.

Bussi lähtee viiden minuutin kuluttua. Ehdin vain käymälään. Bussi on täynnä ja niin on toinenkin. Täynnä tummaihoisia. Ei poliiseja.

Aloitteena tuli

Tiistai 14.7.1998

Saavun Clevelandiin aamulla. Bussi on 20 minuuttia ajoissa. Hyvin harvinaista. Syön Greyhoundin kahvilassa. Ruoka ei ole halpaa, mutta annos maistuu pahvilta ja se on hyvin pieni. Poltan tupakkaa ulkona. Missään julkisessa rakennuksessa ei saa polttaa. Ei edes kahviloissa. Tulen kaipaamaan Suomea.

Bussissa vieressäni istui kulunut aikuisnainen. Hän oli ammatiltaan sirkuspelle. Hän oli matkalla esitykseen. Noustessamme bussista hän tarjosi yösijaa pariksi päiväksi jos en saisi yhteyttä ystäviini. Mukava nainen.

* * *

Ulkona minulta pummataan rahaa monta kertaa. Jaan sitä pienissä määrin ensimmäiselle parille kysyjälle. Nuori aikuinen mies pyytää tulta. Annan ainoat tulitikkuni. Hän ei oikeasti halua tulta. Hän käyttää sitä aloitteena yrittääkseen myydä minulle maria. En ole kiinnostunut ja hän siirtyy seuraavalle kohteelle.

Hän pyytää tulta.

Minulla ei ole tulta. Haluan polttaa.

Olen rauhaton. Ei se toinenkaan halunnut pilveä. Kävelen “pyromaanin” luo. Saisinko tuleni takaisin? Ei hän niitä ole käyttänyt. Hän valehtelee tarjonneensa tulta äskeiselle miehelle. Joo.

* * *

Minulla on osoite, mutta kukaan ei ole kotona. Merkitsemätön taksi tarjoaa palvelujaan. Muita ei ole. Suostun, vaikka en oikeastaan haluaisi. Merkitsemätön taksi - eihän se mikään homma eikä mikään ole. Kai. Mutta hinta ei merkitse minulle mitään. Mistä minä tiedän paljonko kyyti maksaa paikkaan, jossa en ole koskaan ollut. Kaupungissa, jossa en ole koskaan ollut.

Vaan ei se taksikuski perille osaa. Radiosta tulee Howard Stern. Ei se ole kovin hauska. En tiedä ollako pettynyt. Kuski vääntää radiota lujemmalle koko ajan.

Jossain vaiheessa pysähdymme huoltasemalle kysymään neuvoa oikealta taksikuskilta. Oikea kuski osaa. Perillä valekuski haluaa enemmän rahaa. En anna. $15 on sopiva summa. Jälkeenpäin kuulen, että se on erittäin edullinen hinta.

Oli täällä joku kotona. Hän vain oli nukkunut kun soitin. En kuullemma näytä myyntimieheltä edes ovenraosta.

Nouse ja kävele

Perjantai 17.7.1998

Bussi lähtee Clevelandista 9:55. Siis aikataulun mukaan. Vaan mikään bussi ei ikinä lähde aikataulun mukaan. Ja harvoin saapuu ajoissa. Busseja lähtee aina kaksi, ihmisiä on niin paljon. Eivät lipunmyyjät laske ihmisiä. He myyvät kaikille halukkaille. Ja sitten jonotetaan. Jonossa seisotaan aina noin tunti. Ja puolet jonottavista joutuvat odottamaan “varabussia”. Yleensä varabussikin täyttyy. En sitten tiedä mitä tapahtuu niille, jotka eivät mahdu toiseen bussiin. He kai ovat halvimman luokan hyljättyjä. “Ihmisyyden pohjasakkaa. Kurkitaan me hei alas, niin meille tulee parempi olo.”

* * *

Bussissa (Chicagoon) tapasin kolme 21-vuotiasta “myyjää”. He olivat matkalla Denveriin. Se oli liikematka. He myivät jotain pesuainetta. He näyttivät hyvin nuorilta. En olisi ikinä arvannut heidän ikäänsä. Kun viereinen poika kertoi olevansa liikematkalla, nauroin. Luulin hänen vitsailevan. Kaksi tyttöä edessäni olivat helvetin ärsyttäviä. He olivat rasvaisia ja läskejä. Ja he söivät karkkia ja pikkusipsipusseja koko ajan.

Ei olisi pitänyt kertoa heille kuinka vanha olen. He arvasivat “26 tai jotain”. Vittu ne oli tyhmii.

* * *

Saavun Chicagoon tunnin myöhässä, kello 18:00. Minulla on punainen muovikukka, jotta vieraat ihmiset tunnistaisivat minut. Minun tuntomerkeillä ei voi erehtyä.

Pitkä ruskeamoppitukkainen valkoinen poika.

Perheessä kaikki puhuvat toistensa päälle. Ja minulle. Yritän jakaa huomioni. Minua vuoden nuorempi tyttö pitää minua outona, sillä olen (olevinani) kiinnostunut siitä mitä perheenäiti kertoo minulle rakennuksista.

Kaikki puhuvat minulle. Leikin olevani kiinnostunut kaikkien puheista. En välitä yhtään mistä puhuvat. Kolmen päivän mittaan opin miten lopettaa puhetulva. Nousen ylös, hymyilen tyhmästi ja kävelen suoraan pois. Sanaakaan sanomatta. Hyvin outoa, mutta se on ainoa tapa.

Postskripti: Tarpeellinen tekniikka myäs isoäitini kanssa. Ja kaikille, jotka haluavat lopettaa keskustlun minun kanssa.

Yö naisen kanssa

Sunnuntai 19.7.1998

21:30 bussi Minneapolisiin. Matkalla Duluth, Minnesotaan.

Tutustun viereisellä penkkirivillä istuvaan iäkkääseen naiseen, joka on matkalla vanhempiensa luo. Hänen äitinsä on jo vanhainkodissa, täysin seniili. Mutta isäkin alkaa nyt olla huonossa kunnossa. Nainen on itse 60 tai jotain. Hänellä on paljon meikkiä ja hän näyttää pelottavalta läheltä katsottuna. Mieleen tulee Aira Samulin.

Naisen vieressä istuu mielettämän lihava tummaihoinen poika. Hän valittaa kuinka vähän tilaa hänellä on. Hän kertoo monta kertaa, kuinka tällainen matkustaminen onnistuu vain nuorena.

Nainen arvaa, että soitan jotain soitinta. Myönnän. Hän on astrologi. Horoskooppeja ja sen sellaisia. Puhumme jokseenkin epätavallisista asioista, kuten äitini isovanhemmista. Hänen mielestään äitini kuullostaa hyvin erikoiselta henkilöltä. Mutta nainen epäilee, että äitini on varmasti hyvin yksinäinen.

Hänen kanssaan on mielyttävä puhua, mutta varon sanomasta itsestäni liikaa. En halua antaa liikaa faktoja. Hän arvaa että olen horoskoopiltani joko leijona tai kalat. Leijonilla on kuulemma usein “minunlaiset” hiukset. Hän sanoo, että hän on aina tuntenut vetoa “kaloihin”. Mietin huvittuneesti naisen motiiveja. Enkä viimeistä kertaa hänen seurassaan.

* * *

Minneapoliksessa kello 5:45. Lähdemme kahville jonnekin. Mikään paikka ei ole auki. Raahaan laukkujani. Läytyy paikka, joka aukeaa pian. Istumme ulkona ja poltamme tupakkaa. Ulkona on kaiutin josta kuuluu Howard Stern. Kaiutin on lujalla ja nainen ihmettelee miksi. En osaa kuin arvata.

Naisen kannettava Compaq Armada jaksaa vielä patteriensa voimalla pyörittää horoskooppini.

Nainen tuntee suurta iloa ja hymisee ottaessaan ylös horoskooppini. Hän selittää ja hänen puhettaan on rentouttavaa kuunnella. Tulokseni – siis horoskooppini kertoo minusta vaikka mitä hyvää. Sitä on hyvä kuunnella. Vaan minun pitää varoa parisuhteita. Siinä kuulemma minulla ei suju automaattisesti hyvin. Aha.

Mielessäni liikkuu outoja ajatuksia naisesta. Annan osoitteeni naiselle, jotta hän voi meditoida horoskooppiani ja antaa tarkempia tietoja.

Bussiasemalla nainen näyttää jotain kirjoituksiaan. Ne ovat lievästi mielenkiintoisia. Huomaan niissä paljon kirjoitusvirheitä. Hyvästelen naisen ja siirryn odottelemaan bussia. En jaksanut enää puhua naisen kanssa. Hänen henkensä haisi.

---

There are 11 other entries posted on this day.