This article on structured procastination has just made my day. It's so true. My best artwork, best writing and most ingenious rearranging of the furniture in my room have all come from a hideous number of urgent and important tasks weighing down on my shoulders.

Tänään oli toinen päiväni Medialabissa. Täällä on käytännössä kesä jo alkanut, joten aika hiljaista on pidellyt. Nyt kun pomokin on lähtenyt matkoille, ei meillä ole Tanelin kanssa ollut muita hommia kuin kirjastossa päivystäminen.

Työpalveluspaikaksi Medialab oli ehdoton suosikkini, mutta eivät ne kaikki muutkaan paikat niin pahoilta kuulosta. Markku tapasi sattumalta tänään Bamboo Centerissä Aulan perustajat, mikä on übermakeeta. Markun puheiden mukaan hänellä taitaa olla aika iso rooli eri projekteissa. Tänään hän teki Lasipalatsista kolmiulotteista karttajulistetta ja hänelle on vihjailevasti tarjottu mahdollisuutta rakentaa kirjaston uuden saitin ostoskori.

Viikonloppu taas tuli ja meni, ja jätti minut lähinnä väsyneeksi. Liikaa päämäärättömyyttä, liikaa viinaa, liikaa huumeita, eikä tarpeeksi seksiä. Eli aika tyypillinen viikonvaihde. Uuuh. Where’s my life?

Minä haluan Blogger-paidan, kokoa medium. Onko yleisössä ketään varakkaita ja anteliaita luottokortin omaavia henkilöitä? Kädet ylös… Juuri noin. Heh.

It is discouraging for me to read my old posts. In fact, just reading my new posts makes me want to look down at my feet and mumble.

I'm having a very hard time writing. In general, that is. I have to go through what I write with a fine-toothed comb to make sure it is in any way understandable. And I don't want to do that in this journal-blog-thingie. I don't want to have to do that any time. So I guess I should be happy that I'm doing something about it (writing daily) and not just complain about it.

So there. This post's purpose was to focus on what this journal is all about.

The Difference between a male and female orgasm. Heh. Silly, but I still like the earthquake trick.

What is it is with me and Sundays? How come Sunday evenings are so fruitful for rambling posts in which I'm compelled to describe how I feel?

Anyway. I've noticed that I heavily censor what I write about here. I don't like to be too specific about some things because I'm afraid someone I know, who I don't want to read it, will. Makes this kind of journal kind of pointless, doesn't it? But, at risk of being, ahh, discovered, here goes.

Happy to-get-her

It's one thing to tell someone who is interested in you that you don't feel likewise. And it isn't very complicated when someone you're interested in turns you down. But the in between situations seem to be the most troublesome. What do you do when you're attracted to someone but not sure if you want to follow up? Is it fair to the other person for you to have such iffy feelings and still proceed full on?

There are several courses of action to choose from. A) Do nothing and discourage any further development of the situation. B) Do nothing, but let things happen as they come. C) Act according to your interest, flirt and have fun, but don't say anything strait out. D) Win her heart—or at least her body, enjoy that one hot encounter and then see how you feel. Know that you're an asshole. E) Take a leap, come clean with how you feel and find out how the other party feels. F) Write vaguely about your circumstances in a weblog or public journal.

Of course, in this particular case, I have more complicating factors to consider (these are my extremely myopic musings on my life, after all). What if that someone you kind of-sort of-maybe like is a friend or good friend of a friend? I don't want to mess things up too bad. Not to mention embarass myself. And that's why I don't want to take course E, especially since I'm not sure how she—ahem, the other party—feels.

Oliver, a new friend I met at "bootcamp", suggested a variation of case D, in which you get really drunk with the other party and then sleep together. That way there's no strings attached, nothing more is expected to come of it. Of course, Oliver wasn't serious and he said he ended up really regretting the time he did it. Though he said the sex was worth it. Actually, he wasn't very clear on if he wished he had or hadn't done it...

Uuuh. Why can't I just meet people in bars like everyone else?

Markku's been busy working on Helvetti. So cool that the project isn't dead quite yet.

Pahalammas on valmis. Eipä siitä kummoinen tullut, mutta jotain sentään. Printtiversio pitäisi vielä vääntää, katotaan miten mä jaksan. Ehkä ton vois vaan tulostaa…?

Minusta tulee sittenkin ylioppilas jo tänä keväänä. Jee. Kaikki kunnia menee kuitenkin opoilleni Raijalle ja Sinikalle, sillä ilman heidän panostaan (ehkä halua päästä minusta eroon?) en olisi saanut vaadittavaa 75 kurssia täyteen.

En ole kertonut kenellekään että pääsen koulusta sittenkin pois. En toisaalta tiedä voinko jättää kertomisen viime tinkaan, se aiheuttaisi mahdollisesti joitain käytännön ongelmia. Esimerkiksi jos haluan yo-juhlien ryöstösaaliin, on minun ensiksi järjestettävä juhlat. Ja siihen taas vaadittaisiin vähän vanhempiani.

En toisaalta näe etua olla kertomatta vanhemmilleni ja pitämättä juhlia. Joten… Mutta voihan sitä odotella vielä jonkin aikaa.

I’ve been noticing this myself. It's been weird for me. Since I haven’t been actively journaling like Rob, I have a different relationship with the fading away of the “old school crowd.”

I’ve followed them, admired them, related to them and felt part of the scene. But I wasn’t part of the scene. I didn’t keep my own journal, I didn’t attract a following by designing amazing sites for others to be inspired by. I worked on similar projects, I knew what was going on, but I wasn’t out there, on a limb, in the public eye.

I guess I was a groupie in a way. I felt the same passion as they did, but I didn’t put it to use. Basically, I lurked.

I don’t know if that is a bad thing. I’m okay with it, but I feel a little funny about the old masters retreating from the scene. I felt sense of belonging with them that I don't feel any more. And that makes me wistful.

So where to go now? Will I, too, fade away before I ever run out of things to say? Have I lived my moments with the web? Or will I finally break free from the shadows and end my silence? Am I now following in the footsteps of the people who I thought made all that was interesting and human about the web? Or am I blazing my own trail, making my own fortune, walking down the path of self-exploration through blogging/journaling?

I don’t know. But I'm thankful to those who have showed me the way. Grateful to those who have kindled my passion for web, both as an unique medium and as an extraordinary venue for self-expression. I’m on my way now.

Pääsin Lapinjärveltä viikonlopuksi kotiin jo tänään (tänään oli vielä keskiviikko). Torstaiksi otin henkilökohtaisen loman, ja perjantain atk-opetuksen korvaa sivarijulkaisuprojektityö. Mikä ei ole edistynyt muuten yhtään. Tommi ja Oliver saivat tekstinsä kirjoitettua ja annettua minulle, mutta en ole lukenut niitä vielä. Jaakko teki lisää piirroksia, jotka downasin, mutta jotka kaipaavat suhteellisen paljon työtä.

Julkaisun nimi, Pahalammas, tulee Vesan lammashaastattelusta. Markku on lehden päätoimittaja ja minä AD. Ajattelin tällä työnjaolla pääseväni vähällv: minun ei tarvitse kirjoittaa eikä ottaa vastuuta, mutta huonolta näyttää, sillä deadline pukkaa päälle. Tulee kuin tuleekin kiire. Eli mikään ei ikinä muutukaan.

Positiivisempana mietteenä tämä juttu, joka tarkastelee laiskuuden eri muotoja. Ilmeisesti kaikki laiskuus ei ole pahaksi. Ehkä minulla onkin vielä toivoa.

There's a coin-operated fortune teller in the Helsinki train station. It's a big man's face on a white plastic plate fashioned after a Greek oracle. You stick your hand inside its mouth and it'll read your fortune.

It's very dirty and worn out. Every once in a while it spits and crackles a recording trying to entice passers-by to step right up and have their palm read. The voice in the recording is mechanical and is accompanied by a background of soft static.

I've never seen anyone use the fortune teller. Perhaps people are discouraged by the warning that if your intentions are not pure, the oracle will bite your hand off. Or then maybe people just don't want to touch the thing, let alone stick their hands in its mouth.

Sometimes I wonder though. What is it like to forever call out to the thousands of people that walk by every day without even turning their head. Forever promising a glimpse of something that no one believes in any more. To be dirty and worn-out and forgotten. To be invisible. To be obsolete.

Napsterin tekijänoikeussuojasuodatin on tehnyt järjestelmästä entistä eksenttrisemmän. Suodatin ei tunnista yhtyeitä, joiden nimi on kirjoitettu väärin, joten sen voi ohittaa pelkästään muuttamalla mp3-kappaleen tiedostonimi. Esimerkiksi hakusanalla “Radiohead” ei löydä mitään, mutta “Radiohed” toimii varsin hyvin. Mitään yhteneväistä sääntöä ei väärinkirjoittamiseen voi käyttää, ainakaan kauan, sillä suodatin voisi hyödyntää sääntöä ja estää haut. Toimivaksi tavaksi ohittaa suodatin jääkin yhtyeiden ja artistien nimien väärinkirjoitus.

Päätin kokeilla tällaista kaksikielistä kaksoispalstaa. Tuntui kuin yksi kieli rajoitti sanomisiani. Toisaalta en halunnut myöskään kirjoittaa englantia ja suomea sekaisin, vaikka sekin olisi varmasti ollut ihan mielenkiintoista kokeilla.

Täytyy vain katsoa miten tämä oikein toimii. Luultavasti ei kovin aktiivisesti, ainakin jollen nyt muutu täydellisesti yhdessä yössä ja ryhdy, öö, epçlaiskaksi. Siis ahkeraksi. Tai ainakin vastuuntuntoiseksi ja tee kaikki ajallaan. Ja aloita omien itselleen tehtyjen lupausten pitçmisen… Eihçn sitç koskaan tiedç! ;)

Yet another weekend, yet again a Sunday evening post in which I complain about being tired, feel weird, and generally just try to capture the moment.

It turned out to be another one of those weekends where my brother and sister and I all hang out together. This time, instead of Piippu (who's out because he realised that he is in love with Elexa, who doesn't share the feeling) or Anna (who was caught for possession and can't come to Helsinki), the fourth one in, as it were, was Misu.

We did pretty much the usual, which basically nothing, and had a lot of fun. It was neat for a change not to think about the things I have to do or the work that's waiting for me. I just kicked back and let things happen.

Misu just left, so the dampening curtain of post-weekendness has decended. But I'm not done yet. I think Elexa and Joel are up for another Sunday regular to make the clouds blow over. Whee.

Tämä on saitin ensimmäinen suomenkielinen kirjoitus. Jee.